Muistan joskus 80-luvulla kirjoittaneeni koulussa aineen, jonka otsikko oli ”Vidiootin päiväkirja”. En itse keksinyt otsikkoa, vaan se oli opettajan antamassa listassa muiden otsikoiden seassa. Ilmaus ”vidiootti” oli yhdistelmä sanoista ”video” ja ”idiootti” ja se sisälsi oletuksen, että videoiden ylenmääräinen katsominen tekee idiootiksi.

En tiedä, oliko otsikko kouluhallituksen hyväksymä, mutta se kuvasi hyvin oman aikansa äidinkielenopettajien asennetta televisiokulttuuriin. 80-luvulla Sonyn Betamax oli häviämässä formaattisodan JVC:n VHS:lle. Videolaitteiden leviäminen lähes jokaiseen suomalaiseen kotiin oli aluillaan.

Kirjallisuusihmiset pelkäsivät, että videoiden myötä viihteen määrä lisääntyisi kodeissa, kirjallisuuden kustannuksella.

Lastenpsykologit pelkäsivät, että videoista tulisi vanhempien korvikkeita ja Disneystä kasvatuksellinen kummisetä.

Sekä kirjallisuusihmisten että kasvatuspsykologien pelot kävivät toteen: videolaitteiden täydentämä televisio otti keskeisemmän roolin perheissä. Viihde lisääntyi ja lapset hiljennettiin piirretyillä.

En muista tarkkaan, mitä kirjoitin 20 vuotta sitten kouluaineessani. Muistan kuitenkin siitä kaksi asiaa. Keskushenkilön, ”vidiootin”, pään tilalle kasvoi televisiovastaanotin. Hän muuttui siis katseensa kohteen kaltaiseksi, viihdettä, väkivaltaa ja erotiikkaa suoltavaksi laitteeksi. Hän ei enää katsonut ulkomaailmaa, vaan käpertyi omaan itseriittoiseen televisiouteensa. Latinan verbi ”video”, ”nähdä” oli muuttunut sokeudeksi ja passiiviseksi näyttämiseksi.

Toinen asia, jonka muistan kouluaineestani, on ilmaus ”tukehtunut takka”. Käytin ilmaisua kuvaillessani vidiootin pimennettyä kotia, jota hallitsi television välkyntä. Opettajani oli riemuissaan ilmaisusta. Hänen mielestään onnistuin kahdella sanalla vangitsemaan elämäntavassa tapahtuneen kohtalokkaan muutoksen: takasta on tullut viraton, se on tukehtunut. Enää ei katsota elävää tulta, vaan kuolleita kuvia.

Viihteen ja korkeakulttuurin vastakkainasettelu on nykypäivänä passé. Videopelien kritisointikin alkaa olla argumenttien osalta väljähtynyttä. Amerikkalaisen valtavirtakulttuurin itsesensuuri hilpeine piip-äänineen ja sumennettuine nänneineen kertoo jostakin huolesta jotain.

Illalla laitan blu-ray- mediasoittimeeni mukavasti räiskähtelevän takkatulitallenteen ja katselen teräväpiirtotelevisiostani liekkien leimahtelua.