Nimi: Valhalla Rising

Genre: Fantasia

Arvio. Yksisilmäinen, mykkä soturi (Mads Mikkelsen) onnistuu pakenemaan vangitsijoiltaan. Mukaan nappaamansa pikkupojan (Maarten Steven) kanssa hän vaeltaa Skotlannin ylänköjä, kunnes tapaa joukon kristittyjä matkalla luvattuun maahan.

Joukko lähtee yhdessä pitkälle purjehdusmatkalle, mutta rantautuukin pyhän maan sijaan tuntemattomille kalmantuoksuisille rannoille.

Onko tämä Yksisilmä viikinki, ja joutuvatko pyhiinvaeltajat tarujen tuonelaan (nimestä voisi niin päätellä)? Mitä aikaa eletään, ja mitkä ovat motiivit? Tarina tai sen henkilöt eivät nimittäin paljon selittele - tunnelma on kuin 1970- ja 80-lukujen Suomi-filmeissä.

Mainoksissa pullistelevista sotureista ja verisestä alusta voi saada väärän käsityksen: Nicolas Winding Refnin elokuva ei tosiaankaan ole tyypillinen historiallinen toimintaseikkailu.

Kummalliset hahmot ja heidän ajelehtiva päämäärättömyytensä tekevät siitä paremminkin runollisen.

Pääosassa on lopulta pohjoisen karu (kovasti omia asumattomia rantojamme muistuttava) luonto, jonka arvaamattomuuden edessä mahtavimmatkin miehet ovat aseettomia.

Mistään ei saa mitään otetta. Mikkelsenin hienosti tulkitsema arpinaamainen, mykkä päähenkilökin jää arvoitukseksi, johon on mahdotonta samaistua. Taivaan sijasta päädytään helvettiin, kristityt perääntyvät pakanuuden edessä.

Tarkovskia kumartava elokuva ainakin pitää tyylinsä alusta loppuun. Siitä tunnustus, pelkäsin nimittäin koko ajan, että lopussa alkaa action.

Tätä voi vain vihata tai rakastaa. Selvää kulttiainesta siis.