KOLUMNI. Olipa kerran kotimainen bändi, jonka menestys Suomessa oli ihan hyvää, mutta keikkalippuja ei koskaan myyty loppuun. Levyt nousivat kerta toisensa jälkeen listakärkeen, ja kiinnostus yhtyettä kohtaan oli maailmallakin kasvamaan päin.

Keikkamyynnin takkuilu kuitenkin korpesi muusikoita, sillä heidän mielestään levy-yhtiö kitsasteli markkinoinnissa. Kun kiertueen varrella bändin poikien korviin sitten alkoi kuulua myös roudareiden ja valomiesten valitus pitkistä päivistä ja huonosta palkasta, tilanne kärjistyi.

Juhannuskeikalla laulajalla keitti yli. Hieman rohkaisua nautittuaan hän haukkui managerin, ja löi vielä ihan vain sanomansa vakuudeksi tätä nyrkillä nenään. Kesän edetessä artisti lisäsi vettä myllyyn haukkuen ensin lehtien sivuilla manageria apinaksi ja sitten televisiossa levy-yhtiön johtoporrasta porsaiksi. Niin johtoporras kuin managerikin nielivät kuitenkin urhoollisesti kiukkunsa. Sillä mitä olivat pienet mustelmat, henkiset tai fyysiset, siihen nähden, että heillä oli käsissään kultamunia muniva kana, jonka tuotokset saattoivat minä päivänä hyvänsä muuttua puhtaaksi platinaksi?

Vaikka yllä oleva tarina onkin silkkaa satua, sille löytyy useampikin vastine myös oikeasta elämästä.

Rockmaailmaan peilaten WSOY:n päätös Sofi Oksasen ”vapauttamisesta” on enemmän kuin outo, olivat kirjailijan ja kustantajan piuhat sitten kuinka solmussa tahansa. Oksasen kirjat myyvät loistavasti kotimaassa, ja ovat ihan vasta herättäneet kiinnostusta aina Yhdysvaltoja myöten. Onpa Hollywood-elokuvastakin huhuttu.

Se, että jo julkaistujen kirjojen oikeudet todennäköisesti pysyvät kustantajan hyppysissä, ei muuta päätöstä taloudellisesti järkevämmäksi. Kustantamoiden perusidea kun kuitenkin on sama kuin levy-yhtiöillä; tuottaa kulttuurituotteita, joita mahdollisimman monet haluavat ostaa.

Vai onko sittenkin niin, että populaarikulttuurin puolella hommat vain otetaan kevyemmin? Kuljetaanko korkeakulttuuripuolella yhä nenä pystyssä ja rautakanki syvällä hanurissa?