IHMISET. Kirjailija Juha Itkosen työhuoneen ikkunasta näkyy vehreää, vaikka ollaan urbaanilla Suvilahden voimala-alueella. Seinän takana ahertaa sählykaveri ja toinen kirjailija, Miika Nousiainen.

Paikka on osuva haastattelulle, sillä Itkosen tuoreen Seitsemäntoista-romaanin keskeinen aihe on kirjailijan työ.

- Uudessa seurassa joku aina naurahtaa, että täytyy olla varovainen tai tuo laittaa meidät seuraavaan kirjaansa. Oikeastihan se on mahdollista, lempeänoloinen mies myöntää.

Uudessa teoksessa syntyy melkoinen soppa, kun kirjaili käyttää todellisia henkilöitä ja tapahtumia tekstissään - ja kertoo erään lukijan mielestä kaiken väärin.

- Ajattelen, että kirjailijalla on oikeus kirjoittaa, ja siihen oma elämä tulee mukaan. Se ei silti oikeuta kaikkea. En ole käyttänyt ketään suoraan romaanihenkilön mallina tai tehnyt täysin vastenmieliseksi. Nämä ovat puolustelujani, mutta on tullut tilanteita, että joku on tunnistavinaan muistonsa.

Itkonen mainitsee sekä parhaaksi että pahimmaksi ominaisuudekseen turhan hyvän muistin ja siitä seuraavan nostalgian.

- Olin juuri parin nuoruudenkaverin kanssa Turussa vähän juopottelemassa ja he väittivät, että muistan kaiken. Jatkuva kirjoittaminen varmaan treenaa siihen.

Aina ei Itkonen ole kirjoittanut paljon. Vaikka kirjailijan ammatti oli Seitsemäntoista-romaanin päähenkilön tapaan hänen unelmansa jo lukiossa, ei pöytälaatikko täyttynyt teksteistä.

- Ajattelin kai tulevani kirjailijaksi kirjoittamalla vähän. Hautasin haaveet parikymppisenä, mutta ne palasivat.

Menestyksellisesti palasivatkin. Finlandia-ehdokkuus tuli jo esikoisesta, ja kunnia on osunut kohdalle toistamiseenkin.

Syksyllä näyttämölle

Julkisuus tuntuu kohdelleen Itkosta pääosin hyvin. Taannoiset iltapäivälehtien otsikot saivat hänet kuitenkin hätkähtämään.

Itkonen oli kirjoittanut siitä, miten juoksuharrastus oli kasvuvuosina johtanut syömishäiriöihin. Pian miehen kuulutettiin isoin kirjaimin painaneen vain 35 kiloa.

- Tuntui vähän oudolta, että yli 20 vuoden takainen asia nostettiin niin isolla esille. En silti kadu. Miksi olla vaiti asiasta, varmasti jossain päin Suomea on tälläkin hetkellä tällaisia juoksijapoikia. Kaukainenkin tarina voi olla hyväksi jollekin.

Kaipuu sosiaalisempaan työhön iskee välillä. Siihen auttaa KOM-teatterin lokakuussa ensi-iltansa saavan Kone-näytelmän käsikirjoittaminen. Ryhmätyön lisäksi se tietää astumista lavalle.

- Amatöörinä hirvittää hypätä ammattilaisten sekaan. Toisaalta olonsa tuntee turvalliseksi, toisaalta pelkää pilaavansa kaiken.

Itkonen sanoo olleensa aina turhankin tietoinen ajan kulumisesta ja asteittaisesta ikääntymisestä.

- Nuoruus 20-30 vuoden välillä tuntuu jälkikäteen aika helpolta ajalta, löysi itsensä ja tekemisensä. Kaikkea kantoi eteenpäin sokea usko ja halu tehdä asioita.

Elämä on siis lutviutunut hyvin, mutta heitetään silti lopuksi tuttu lottovoittajakysymys. Mitä tekisit, jos olisit yhtäkkiä määrättömän rikas?

- Ei-rikkaiden varmaan yleiseen tapaan mulla on tunne, että olisin hyvä rikas. Ostaisin perheelle unelmien asunnon, olisi ihanaa, että Helsingissä saisi tehdä niin. Sitten en pahemmin törsäilisi. Perustaisin pienen teatterin ja levy-yhtiön, ryhtyisin kulttuurimesenaatiksi, Itkonen virnistää.

Seitsemän ilmestyi 19.8.

JUHA ITKONEN

Soittanut bändissä ja työskennellyt Apu-lehdessä. Ollut Seitsemäntoista-romaanin päähenkilön tapaan kesätyössä tavaratalossa.
Asuu Arabianrannassa vaimonsa Maijan ja viisivuotiaan Jalo-pojan kanssa.
Harrastaa juoksua ja musiikkia.
Lempikirjailijoita Monica Fagerholm ja J. M. Coetzee.
Lempipaikka: appivanhempien mökki Lammilla.
Odottaa: elo-syyskuun viileiden päivien tunnetta uuden lehden kääntymisestä.

Elina Kuitto

Kuvat: Tomi Setälä

Tämä juttu oli ihan...

Keskustele