Nimi: Kosto

Genre: Draama

Arvio. Kaikissa meissä joskus myllertävää koston teemaa on elokuvissa käsitelty kautta historian. Koston polulle ovat päätyneet monet yksinäiset ratsastajat ja vielä useammat sotajoukot. Tanskalainen Susanne Bier ei kerro heistä, vaan tuo tapahtumat keskelle tuttua arkea. Hänen elokuvassaan on poikkeuksellista viisautta.

Kynnys ylittyy, kun kuritus ja kiusaaminen jatkuu. Äidittömäksi äskettäin jääneen 12-vuotiaan Christianin mukaan piina ei lopu, ellei ota uudessa koulussa heti luuloja pois kiusaajiltaan. Samalla hän lopettaa ystäväänsä Eliakseen kohdistuneen jatkuvan ahdistelun. Eliaksen isä, Afrikassa avustustyötä tekevä lääkäri Anton ei hyväksy poikien touhuja, vaan yrittää omalla esimerkillään näyttää keinot rauhanomaisiin ratkaisuihin. Siitä ei tule helppoa.

Idylliseen tanskalaiskylään sijoittuvien tapahtumien keskipisteessä on kaksi pikkupoikaa, joiden vanhemmat joutuvat ymmälleen. Välillä käydään afrikkalaisella pakolaisleirillä, kuin muistutuksena vielä väkivaltaisemmasta maailmasta. Siellä Anton, tarinan lähes messiaaninen Hyvä Ihminen, joutuu hänkin sulkemaan silmänsä pahuudelta.

Mikael Persbrandt esittää Antonia juuri oikealla tavalla vähäeleisesti. Hahmo tuo esiin uuden puolen usein kovin epämiellyttävien miesten rooleja tehneestä ruotsalaistähdestä. Myös pojat Markus Rygaard (Elias) ja William Jøhnk Nielsen (Christian) ovat suoranainen löytö: heidän ilmeissään vaihtelevat lapsen viattomuus ja orastavan aikuisuuden kovuus.

Kosto valittiin Tanskan ehdokkaaksi kisaan ulkomaisesta Oscarista. Minusta se ei pokaaleja kaipaa, sillä se on voittaja jo nyt.