Nimi: Kuninkaan puhe

Genre: Draama

Arvio. Tähän pystyvät vain britit. Tekemään taas yhden mielenkiintoisen henkilökuvan omista monarkeistaan - niin mielenkiintoisen, että se naulitsee penkkiin myös meidät, jotka emme ymmärrä aiheen sisältämiä kansallisia intohimoja.

Mutta miten ne sen tekevät? Sillä tutulla shakespearelaisella ammattitaidolla tietenkin. Englantilaisten näyttelijöiden työssä ei näy heikkoja lenkkejä, jokainen epookin sivuosan ohikulkijakin paneutuu roolinsa kuin koko elokuvan onnistuminen olisi siitä kiinni.

Tällä kertaa kulttuuriset raja-aidat ylittyvät siksi, että kysymys on jostain paljon yleisinhimillisemmästä, kuin hovin tylsän elon tallentamisesta. David Seidlerin käsikirjoittama ja Tom Hooperin ohjaama elokuva keskittyy kokonaan pahalaatuiseen änkytykseen, joka oli tuhota kuningas Yrjö VI:n uran ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Toisen maailmansodan kynnyksellä vasten tahtoaan kruunun perineen hallitsijan haaste oli pitää kansan mieliä kohottava puhe radiossa.

Puoskareiden palveluksiin tyytymätön kuningas (Colin Firth) suostuu vaimonsa kuningatar Elizabethin (Helena Bonham Carter) tuella osallistumaan itseoppineen lääkärin Lionel Loguen (Geoffrey Rush) moderniin puheterapiaan. Synnynnäisestä puheviasta ei voi kokonaan parantua, mutta kuningas ”Bertien” ja terapeutti Lionelin välille muodostuu luottamussuhde, jonka ansiosta hoito tuottaa lopulta tuloksia.

Kaikesta osaamisesta huolimatta tämän elokuvan onnistuminen on Colin Firthin ansiota. Hän esittää ilmiömäisesti ärtyisää, än-än-änkyttävää kuningasta: arvovallan säilyttäen, vailla mitään huvittavia piirteitä.

Firth ei tee kunniaa pelkästään kuninkaalle, vaan kaikille oman elämänsä voittajille.