KOLUMNI. Kyynärpäissä ja polvissa pistelee, marssimme uikkareissa ja huopatossuissa paikallamme ja laulamme: ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää...” Kukaan meistä kuudesta ei hätäpäissä muista kertosäettä enempää, joten laulamme osaamamme kohdan yhä uudelleen ja uudelleen. Koppiin puhaltaa yhä kylmempää ilmaa, lämpötila laskee alle -110 asteen. Huone täyttyy valkoisesta höyrystä, ruumiimme kosteudesta.

Haikon kartanossa, Porvoon kupeessa, voi kuka tahansa tunnustella, mitä sanonta Siperia opettaa oikeastaan tarkoittaa. Ainakin jos sillä viitataan ankaraan pakkaseen, jossa Nobel-voittaja Solzhenitsynin romaanihahmo Ivan Ivanovits tai ihan oikea suomalaisvanki Olavi Veltheim palelivat neuvostovankileireillä. Kolmen minuutin Siperia-annos riittää nykyturisteille. Pitempää pakkasvisiittia pitää anoa lääkäriltä.

Aikoina, jolloin miehet saavat toistuvasti kuulla perinteisen miehuuden olevan kriisissä, on virkistävää tehdä jotain todellä äijämäistä. Kuten esimerkiksi osallistua miesporukalla polttareihin. Asiaan vain ulkokohtaisesti vihkiytyneille selvennettäköön, että Äijäily voi olla hyvinkin tervehenkistä, vailla häivähdystäkään vanhan liiton sovinismista. Juuri sellaisissa illanistujaissa viihdyin pari viikkoa sitten.

Superpakkanen oli omituinen kokemus, varsinkin uikkareillaan hytistynä. Mutta jollain höntillä tavalla meillä kaikilla palelijoilla oli sankarillinen olo kolmen minuutin jälkeen. Sankaruus on todella muuttunut, demokratisoitunut. Kun oikeita sankareita ei enää ole, olemme itse hurjimuksia vaikkapa vain pikapalelun jälkeen.

Sen tapaista hahmottelee myös Peter Englund kirjassaan Hiljaisuuden historia. Traagista Errol Flynnia analysoidessaan hän tulee kuvanneeksi koko länsimaisen sankaruuden muutoksen väkivaltaisista sotapäälliköistä (Odysseus, Akilles, Aleksanteri Suuri, Caesar, Hannibal) löytöretkeilijöiksi (Cook, Peary, Nordenskiöld), avaruuslentäjiksi (Gagarin, Glenn, Armstrong) ja lopulta täysin fiktiivisiksi hahmoksi, kuten Errol Flynn ja Tauno Palo valkokangashahmoineen.

Vaikka 110 asteen pakkanen kuulostaa hurjalta, avantouinti tuntuu paljon voimallisemmin luissa ja ytimissä. Mutta porukalla suoritettuna kolmen minuutin huippupakkkaset nousevat ainakin omassa kokemuskirjastossani samaan kastiin maratonien ja vaarallisten viuhahdusten kanssa. Ilmaston lämmetessä saatan vielä joutua viemään poikanikin huippupakkaskopperoon. Jotta hänkin aavistaisi, mitä se Siperia opetti.

Jan Erolan kolumni julkaistiin Metro-lehdessä 22. toukokuuta.