KOLUMNI. Eräs puolituttuni, jota näen keskimäärin kerran kahdessa vuodessa, palaa aina silloin tällöin mieleeni. Ehkä näiden satunnaisten mutta kuitenkin melko monilukuisten muistumien vuoksi pidän häntä joskus jopa hieman enempänä kuin puolituttuna.

Puolituttujen tutummaksi tulemisen ongelmatiikkaan ihminen tutustuu viimeistään yläkouluikäisenä. Paraatiesimerkkinä on tietysti rakastuminen rinnakkaisluokan lissuun. Kun itse rakastuneena teininä ajattelin rinnakkaisluokan lissua päivittäin, tuli minulle täytenä yllätyksenä se, että hän kysyi ”ai millä luokalla sä oot, c:llä vai?”

A:lla saatana, tietysti a:lla. Olen a-luokan tomi, se joka nostaa hieman suupieliään kohdatessaan sinut ruokalan ruuhkassa, se joka salaa hipaisee takkisi hihaa koulun käytävällä, se joka toistelee mielessään nimeäsi kuin se olisi jokin helvetin pyhä mantra.

Joskus olen miettinyt rinnakkaisluokkien lissujen kohtaloa. Missä he ovat? Mitä he tekevät? Ovatko he kohdanneet jonkun, jonka luokan he ovat muistaneet? Jonkun, joka ei ole luokaton?

Mieleeni muistuu sutkaus luokattomasta lukiosta: ”Aion pyrkiä ammattikouluun, koska lukiot ovat nykyään luokattomia.” Sutkaus oli mahdollisesti jonkin pakinoitsijan aikaansaannos.

Saannos on kiinnostava sana, jota voisi ehkä käyttää runossakin, osana metaforaa: ”Yön saannos viulunkireänä väräjää.”

Saannoksessa on myös jokin sellainen tuhma sävy, jota en osaa selittää.

Puolituttuni, jota näen kerran kahdessa vuodessa, avaa kylpyhuoneen oven. Hän kulkee eteisen kautta olohuoneeseen, vetää verhot ikkunan eteen ja kuivaa keltaisella froteepyyhkeellä hiuksiaan. Pyyhkeen kulmaan on kirjailtu kirjaimet L ja H. Hän laittaa pyyhkeeseen kiedotun sormensa ensin vasempaan korvaansa ja sitten oikeaan.

Hän asettaa pyyhkeen kuivumaan metallirunkoisen sängyn päätyyn. Hän katsoo kaihtimien välistä virtaavan valon muodostamia kaltereita luonnonvalkealla villamatolla. Hän ajattelee isänpuoleisen sukunsa naisia ja sitten äitinpuoleisen. Hän arvelee elävänsä noin yhdeksänkymmentävuotiaaksi.

Hän päättelee eläneensä kolmanneksen elämästään, ehkä vähän enemmän. Hän vilkaisee vartaloaan ja toteaa sen olevan melko nuorekas. Hän ajattelee saannoksiaan. Hän ajattelee menneitä miehiään. Hän antaa miesten kulkea eräänlaisena ketjuna editseen. Kun ketju loppuu, hän näkee yksinäisyytensä vierellään. Ja matolle heijastuvat kalterit. Hän pukeutuu hitaasti. Hän ajattelee, että teoreettisen puolikkaan jälkeen vauhti kiihtyy. Hän lähtee ulos, sulkee oven. Hän sulkee oven.

Tomi Kontion kolumni julkaistiin 11. elokuuta Metro-lehdessä.